MIELENTERVEYSONGELMAISET EIVÄT OLE SUOJELTAVIA REPPANOITA

Jälleen kerran törmäsin täällä facessa psyykkisesti oireilevia tarpeettomasti leimaavaan keskusteluketjuun. Siinä monin tavoin fiksut ja sivistyneet ihmiset suhtautuivat mielenterveysongelmistaan julkisuudessa avoimesti puhuvaan kuin arviointikykynsä menettäneeseen, holhousta ja suojelua kaipaavaan reppanaan.

Psyykkisistä haasteista kertominen on rohkeaa ja edistää yhteiskunnassamme tarpeellista avoimuutta, tarjoten mahdollisuuden aidosti tärkeälle keskustelulle. Poikkeuksellisen herkkä ja lahjakas kirjailija Miki Liukkonen avaa Helsingin Sanomissa julkaistussa jutussa omaa syvintä sisäistä maailmaansa ja puhuu vaikeudesta kytkeytyä kanssaihmisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Kokemus ulkopuolisuudesta on ollut tuttua lapsuudesta saakka.

Juttu jää monilta osin raapimaan pintaa ja on kieltämättä raju kuvaus Liukkosen ajoittaisesta itsetuhoisuudesta ja sairaalajaksojen rytmittämästä syvästä ahdistuksesta. Mutta eikö artikkeli tosiaankaan herätä lukijoissa muuta pohdittavaa kuin sen miten ja miksi rakennetaan taas kliseistä taiteilijamyyttiä, mikä on ollut toimittajan motiivi juttua tehdessä, tai kuinka Liukkosta pitäisi nyt suojella kun hän ei itse ymmärrä omaa parastaan.

Liukkonen ei jutusta päätellen ole kadottanut todellisuudentajuaan eikä ole haastattelua antaessaan psykoosissa. Hänellä on siis ollut täysi oikeus ja myös kyky päättää itse haastattelun antamisesta. Kuten herkät ihmiset kautta linjan, myös Liukkonen toimii ympäröivään maailmaan reagoivana anturina ja myös hälytyslaitteena. Itse näen hänen pahoinvointinsa peilaavan yhteisöllistä pahoinvointia, ja edustavan tervettä kyvyttömyyttä sopeutua järjestelmään joka pyrkii tasapäistämään ja normalisoimaan poikkeavuuksia, jota ainutlaatuisuudeksikin kutsutaan.

Toki Liukkosellakin on henkilökohtaiset traumansa ja kaikilla meillä on oma yksilöllinen, erinäisiä alttiuksia aiheuttava geeniperimämme, mutta sen sijaan että näemme mielenterveysongelmaiset sairaina, pitäisi meidän oppia näkemään heidät ensisijaisesti sairastuneen yhteiskunnan peileinä, jonkinlaisina väestöhälyttiminä jotka varoittavat vakavasta ympäristöuhasta.

Mutta emme näytä ymmärtävän varoitusääntä. Valtaosa meistä vain jatkaa omaa elämäänsä. Hälytin halutaan hiljentää. Tai tyydytään toteamaan että siinä on joku vika. Ongelma. Se ei toimi normaalisti. Meidän mielestämme on lisäksi vastuutonta voimistaa hälyttimen ääntä antamalla sille julkista huomiota.

Jälleen kerran totean Krishnamurtin sanoin: ”It is no measure of health to be well adjusted to a profoundly sick society.”. Olen vakavissani sitä mieltä, että sairaimpia ovat ne jotka nykyisenkaltaiseen yhteiskuntaan täysin oireettomasti sopeutuvat.

Ollaan herkkinä huutaville hälytyslaitteille. Panostetaan kokonaisvaltaiseen juurisyihin keskittyvään mielenterveystyöhön, opetellaan ymmärtämään erilaisuutta. Ryhdytään yhdessä vakavissamme pohtimaan tätä luonnosta vieraantunutta, yhteisöllisyyden ja elämän merkityksellisyyden kadottanutta elämäntapaamme, jossa emme enää näe ongelmiemme perimmäisiä syitä vaan syyllistymme tarpeettomaan sormella osoitteluun, jonka seurauksena onnistumme ainoastaan huitomaan ilmaa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *